Tähdistä kotiin – erilainen tie artistiksi

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani. Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä.
Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.
Kannattiko sellaisesta edes haaveilla?

Klikkaamalla kuvaa pääset katsomaan biisinpituisen levynjulkkarikeikkani (ensiesitys 14.5.2020, kesto 4min 29sek)

Perjantaina 15.5. päivänvalon näki esikoisalbumini Tähdistä kotiin.
Albumi, johon kiteytyi 4-vuotiaana alkanut musiikin harrastaminen ja 20 vuotta kestänyt kipinä laulujen tekemiseen. Albumi, jonka äänitin ja editoin kotona harjoiteltuani ensin neljä vuotta. Albumi, jonka taustavoimina ei ollut levy-yhtiötä tai tuottajia, vain minä itse – ja aika ajoin apuun rientäneet ystävät.

Miksi näin?
Eikö olisi ollut yksinkertaisempaa etsiä levy-yhtiö, tuottaja tai vähintäänkin studio ammattiosaajineen? Luottaa siihen, että osaavien ihmisten ympäröimänä syntyy laatua? Että rahalla saa (ja hevosella pääsee)?

Vastatakseni minun täytyy peruuttaa ajassa joitakin vuosia taaksepäin.

Tiedän, mitä en halua

Neljä vuotta sitten olin juuri perustanut tämän sivuston, tavoitteenani päästä tekemään musiikkia muille. Pöytälaatikko pursusi valmiita lauluja vailla käyttötarkoitusta. Olin aloittanut niiden tekemisen 15-vuotiaana, eikä pakottava musiikin luomisen tarve ollut hiipunut mihinkään vielä kolmekymppisenäkään.

Olisin toki voinut alkaa esittää laulujani itse. Artistius ei kuitenkaan tuntunut vaihtoehdolta. Vuodet Tapiolan kuorossa ja nuoruudenroolit musikaaleissa olivat tarjonneet hyvinkin realistisen käsityksen siitä, millaista muusikon arki olisi. Tai miltä tuntuisi vetää yli 100 keikkaa vuodessa, vuodesta toiseen. Myöskään artistiuden julkinen puoli ei houkutellut: tieto siitä, että löytääkseen kuulijoita, pitäisi olla näkyvillä.

Olin kyllä nauttinut kiertueista, pitkäksi venyvistä päivistä, treenaamisesta, esiintymisestä ja siitä kokonaisvaltaisesta väsymyksestä, joka adrenaliinihöyryjä seurasi. Olin jopa vakavissani harkinnut muusikonpolulle uskaltautumista – valintoja puntaroidessani tuo elämäntapa vain oli liian räikeässä ristiriidassa monen muun asian kanssa, joita elämältä toivoin.

Ja niin päädyin turvalliseen ratkaisuun: ammattiin, joka mahdollisti taiteiden tekemisen osana muuta työtä ja ”tavallista” elämää.

Luovuuskin tarvitsee lepoa

Vuosien ajan opetin ja ohjasin työkseni teatteria hyvin kunnianhimoisesti ja töiden ohessa kouluttauduin teatterin saralla myös itse lisää. Työ vaati luovaa panosta päivisin, ja illat sekä viikonloput kuluivat useimmiten esityksiä ohjatessa tai teatteriopinnoissa. Kun vielä sävelsin ja sovitin proggiksiin musiikkia itse, luovaa virtaa ei enää riittänyt kovinkaan paljon omien musiikkiunelmien miettimiseen. Lepoa puhtaasti luovasta työstä tarjosivat käytännössä vain kalpamiekkailijoiden iltatreenit, joita kävin valmentamassa 10 vuoden ajan.

Työ ruokki kunnianhimoa ja tarjosi jatkuvasti uusia haasteita, mutta jätti kovin vähän aikaa elämän muille osa-alueille. Olin huomaamattani päätynyt täsmälleen siihen tilanteeseen, jota olin pyrkinyt välttämään aiemmilla valinnoillani. Lopulta juuri tästä rakkaasta työstä luopuminen käynnisti onnekkaiden tapahtumien sarjan, jonka myötä musiikki alkoi vallata elämässäni taas lisää tilaa ympärilleen.

Itsensä toteuttamisen tarve ei katoa

Keväällä 2018 jäin uudesta työstäni äitiyslomalle. Ensimmäistä kertaa lähes 15 vuoteen kalenteri tyhjeni ja jatkuvan menemisen ja tekemisen sijaan vain olin (ihmetellen samalla, nauttiiko joku todella joutenolosta).

Samaan aikaan kun itse pysähdyin, puolisoni sai mahdollisuuden loikata täyspäiväisesti unelma-ammattiinsa. Hän oli aikanaan tehnyt samanlaisen turvaratkaisun kuin minäkin ja tehnyt vuosia kahta työtä toteuttaakseen unelmiaan. Nyt aika oli kuitenkin kypsä rohkeille ratkaisuille.

Uusi työ piti valmentajapuolisoni kiireisenä. Minä puolestaan löysin itseni yhä useammin musiikin ääreltä, mistä myös vastasyntynyt esikoisemme tuntui nauttivan. Vaikka olin viimeisten raskausviikkojen pakottamana oppinut joutenoloa, en pitänyt siitä. Halusin päinvastoin tehdä jotain – tarvitsin väylän itseni toteuttamiseen äitiyden rinnalla.

Olin päättänyt antaa musiikille, ehkä jopa artistiudelle, uuden mahdollisuuden omilla ehdoillani. Helppo yhtälö ei kuitenkaan ollut: Juniori ei juuri perustanut päiväunista, puolison työrytmi oli poikkeuksellinen, ja hoitoapuverkostomme niin ikään hektistä arkea elävää. Perinteinen polku (omakustanne)artistiksi osoittautui silkaksi mahdottomuudeksi.

Täytyi keksiä uusi tapa. Uudenlainen polku.

Kuva: Pia Kaspi

Kun vaihtoehto A ei ole käytettävissä

Vaikka esikoisemme ei ollut kummoinen nukkuja, jo puolen tunnin päiväunien aikana ehti saada paljon aikaan, kun studio sijaitsi kotona. Samasta syystä yksinkertaisinta oli tehdä kaikki itse – jokaisen minuutin sai hyötykäytettyä silloin, kun niitä sattui tarjolle.

Syksyllä 2018 kuulin sattumalta Spotifyn uudesta mahdollisuudesta julkaista musiikkia omakustanneartistina. Olin neljä vuotta aiemmin alkanut opetella editointia ja äänittämistä tehdäkseni kotidemoja Laulu etsii kotia -sivustolle, joten päätin tarttua tilaisuuteen: Aloittaisin varovaisen kokeiluni artistina julkaisemalla laulun suoratoistopalveluissa.

Lauluja minulla oli valmiina yllin kyllin, niistä piti vain valita tarkoitukseen sopivin. Suurempi ongelma oli itselle kelpaavaan laatuun yltäminen. Tiesin, etteivät studiotaitoni riittäisi vielä visioideni täydelliseen toteuttamiseen, mutta koska toinen vaihtoehto oli olla tekemättä mitään, päätin yrittää. Perfektionistina oli vaikea tyytyä kompromisseihin ja riittävän hyvään, yrittää olla armollinen itselle ja hyväksyä se tosiasia, että välineistö ja omat taidot asettivat rajoitteita.

Toisaalta jokainen onnistuminen ja jokainen valmistunut raita toi valtavasti energiaa, uskoa ja iloa tekemiseen.

Vapauden hinta on (veto)vastuu

Seuraavan kevään aikana julkaisin kolme ensimmäistä lauluani, ja helmikuussa 2019 nousin myös ensimmäistä kertaa lavalle artistina. Nautin siitä suunnattomasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin tosissani miettimään seuraavaa siirtoani. Ilman tavoitteita ja kunnianhimoa ruokkivia täkyjä koko hommassa ei olisi mitään järkeä. Toisaalta, en edelleenkään edes haaveillut kokopäiväisestä artistiudesta tai vilkkaasta keikkakalenterista.

Halusin harrastaa artistiutta.
Kunnianhimoisesti, mutta omilla ehdoillani.
Äitiydestä tinkimättä.
Tehdä musiikkia, joka tuntuu itsestä merkitykselliseltä.
Lauluja, jotka aikaansaavat hyvää, vaikkeivät radioissa soisikaan.
Kannattiko sellaisesta edes haaveilla?

Hetken harkitsin demon lähettämistä levy-yhtiöihin, mutten koskaan tehnyt sitä. Levy-yhtiö-artistius olisi tarjonnut tuen ja ammattitaidon sekä aiempaa paremmat puitteet musiikin tekemiseen – mutta mitä annettavaa minulla olisi ollut heille vaatimuksineni?

Pariin potentiaaliseen tuottajaan olin kyllä yhteydessä. Molemmilta tuli samanlaista palautetta heidän kuunneltuaan laulujani: Tyylini tehdä oli niin persoonallinen ja vahvaksi muotoutunut, että tuottajan mukaantulo olisi riski, jossa musiikkini saattaisi kadottaa ytimensä.

Kummankin mielestä minulla oli jo eväät tuottaa itse musiikkiani.

Ilo löytyy itse ja yhdessä tekemällä

Lopulta päätin jatkaa yksin eteenpäin.
Keikkailin harvakseltaan, julkaisin neljännen lauluni ja osallistuin #Hitti2020-kilpailuun, jossa etenin yllättäen finaaliin. Tein lauluja kotistudiossa, kunnes yhtäkkiä huomasin, että niitä oli kertynyt jo lähes albumillinen. Tiesin, etteivät albumit nauti suurta kansansuosiota, mutta useamman laulun kokonaisuus tuntui mahdollisuudelta määritellä omaa artisti-identiteettiä ja musiikillista suuntaa. Siispä päätin tehdä albumin.

Siihen en kuitenkaan halunnut ryhtyä yksin.
Jo kotidemoja tehdessäni olin usein pyytänyt ystäviä mukaan laulamaan ja soittamaan, ja he osoittautuivat korvaamattomaksi avuksi myös albumiprojektissa. Heitä ei haitannut, vaikka juniori konttasi mukana studiossa ja raitoja jouduttiin äänittämään uudelleen, kun pikkumuusikko intoutui laulamaan tai soittamaan mukana.

Ystävät toimivat myös apukorvinani: kuuntelivat demoja ja miettivät kanssani albumille päätyviä lauluja ja niiden järjestystä. Heidän avullaan testasin visioideni avautumista – hahmottuuko tarinankaari, löytyykö teema, vastaavatko syntyvät mielikuvat tarkoitusta? He riensivät hätiin tarvitessani promokuvia, tuskaillessani some-markkinoinnin käsittämättömyyksiä tai kaivatessani henkistä tukea live-keikoilla.

Kaveripiiristä löytyi lopulta myös kitaristini Jack, jonka kanssa aloimme valmistautua levyn julkaisua edeltävään promokeikkakevääseen. Kun minun ei tarvinnut istua keikoilla aina pianon äärellä, avautui esiintymisille valtavasti uusia mahdollisuuksia.

Ja tämän ansiosta koronakeväästä muotoutui meille musiikillisesti niin erityinen.

Miksi esikoisalbumini nimi on Tähdistä kotiin – eikö artistin pitäisi nimenomaan pyrkiä tähtiin? Entä mitä tarkoitan sillä, että suonissani virtaa runonlaulajaverta? Ja miksi albumin kansikuvavalinta, jossa näytän hämmentyneeltä, en itsevarmalta? Vastauksia näihin ja moniin muihin esittämiinne kysymyksiin oheisella videolla.

Kunnianhimoa on monensorttista

Kun korona valtasi Suomen, mietin monien muiden artistien tavoin, mitä tulevan esikoisalbumini julkaisun suhteen tekisin. Samalla pohdin kuumeisesti, voisiko promokeikkoja varten treenattua ohjelmistoa hyödyntää poikkeusolosuhteissa johonkin konkreettisesti hyödylliseen.

Syntyi idea Keikoista parvekkeiden alla. Konseptin perusajatus oli viedä musiikki ihmisten luo sallitujen rajojen puitteissa ja tuottaa iloa niille, jotka sitä kipeimmin kaipasivat. Ajattelimme, että pääsisimme tekemään muutaman keikan, olemaan hyödyksi ja saisimme sekä tekemistä että arvokasta esiintymiskokemusta. Pian kuitenkin selvisi, että keikoille todella oli kysyntää. Huhti-toukokuun aikana teimme nelisenkymmentä keikkaa, emmekä silti saaneet kaikkia toiveita sovitettua kalenterihimme.

Keikat parvekkeiden alla edustivat juuri sellaista musiikintekemisen muotoa, jota olin tavoitellut edeltävät vuodet. Ne auttoivat löytämään artistiuteni olennaisimman ytimen: Sain tehdä musiikkia, joka tuntui merkitykselliseltä, ja esittää lauluja, jotka aikaansaivat hyvää. Ja vaikka media huomioi tekemisemme, näkyvyys ei tuntunut tukalalta, niin kuin olin joskus pelännyt – kohdistuihan se konkreettiseen toimintaan.

Myös albumini Tähdistä kotiin ilmestyi. Koronakevään keikkojemme myötä se oli saanut taustalleen tarinan ja kevään aikana kohtaamiemme kuulijoiden tuen. Normaaliolosuhteissa Tähdistä kotiin olisi ollut albumi muiden joukossa, ja todennäköisesti hukkunut valtavaan julkaisujen massaan. Nyt siitä kuitenkin tuli pienenpieni palanen ajankuvaa.

Toivon, että maailma palaa pian normaalimmiksi, eikä ihmisten tarvitse kipuilla töiden loppumisen, taloudellisen ahdingon, terveyden ja pelkojen kanssa enää pitkään. Samalla olen kuitenkin kiitollinen kuluneesta keväästä. Minulle se on antanut paljon.

Olen kuluneiden kuukausien aikana löytänyt jotain, mistä aion pitää kiinni myös jatkossa.