Laulu lopusta (2004)

Ensimmäisen julkisesti esitetyn lauluni tekemisestä on kulunut 17 vuotta.
Puoli elämää!

Välillä lauluja on syntynyt kuin itsestään ja onnistumisia on mahtunut monta samaan ajanjaksoon. Välillä taas on ollut hiljaisia vuosia, jolloin musiikkia on syntynyt lähinnä pakottamalla. Nämä siivettömät ja sieluttomat laulut eivät ole pitkälle liitäneet, vaikka ovatkin opettaneet laulunteosta yhtä sun toista hyödyllistä.

Vaikka seitsemääntoista vuoteen on mahtunut monenlaisia vaiheita ja mieltymyksiä, tunnistan silti musiikissani yhä saman kaikupohjan, joka sillä oli jo matkani alussa. Ammennan tarinoita luonnosta ja kansanperinteestä, pyrin melodisuuteen ja herkkyteen, leikittelen stemmoilla ja tarkennan yksityiskohtiin.

Tässä nuorena lukiolaisena tekemässäni laulussa kansantarut ja luonto kuultavat läpi erityisen voimakkaasti. Laulu lopusta (2004) on tragedia nuoresta tytöstä, joka päätyy riistämään itseltään hengen hukuttautumalla metsälampeen. Kerroksisuutta lauluun kuitenkin tuo näkökulman vaihdos, joka muuntaa nuoren mielensisäisen epätoivon suusta suuhun kerrotuksi legendaksi, jonka todenperäisyydestä ei ole varmuutta. Jo tuolloin minulla oli tarve jättää tarinoihin auki takaportteja, päästää valonpilkahdus työntymään pimeään ja tarjota vaihtoehto, jossa totuus ei olekaan niin musertava kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Tein laulun alun perin lukioaikaiselle bändillemme Hekumalle. Tässä demossa esitän sen kuitenkin itse, sillä tuon ajan taltioinnit laulusta ovat niin huonolaatuisia.

Kuva: Pia Kaspi

***************
Yön hiljaisuus, levottomuus,
totuuden kuu paljastaa.
Pinnalle veen ympyrän teen,
loiskeet sen muotoa muuttaa.

Hämärään jään odottamaan
merkkiä aamun airueen.
Pinnasta veen kristallin teen,
sen ripustan kohtalon kaulaan.

Kiitokseksi kunniasta kalman kasteen,
vihan nieluks’ vaikeroivan viattomuuden.
Tuulenpyörre aikeitani estellä koettaa,
luonnon lakeus ei tahdo päästää otteestaan.

Säteet kun näen auringon pään,
heittäydyn syleilyyn järven.
Aamu kun saa, kuu uinahtaa,
on hengitys vaiennut laulun.

Katkerana legendana tyttö uinuu,
kertomusta kerrotaan ain’ eteenpäin.
Joku kuiskaa, tyttö on nyt metsämme henki,
joka kyyneleillään aamukasteen muodostaa.

Yön hiljaisuus, levottomuus,
totuuden kuu paljastaa.

***************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Musiikkiani Youtubessa täällä
Musiikkiani Spotifyssa täällä
Instagram: meri_maaria_virallinen
Facebook: Meri-Maaria

Laulu etsii kotia (2019)

Vihdoinkin se on täällä!
Nimikkolaulu.

Jo neljä vuotta sitten tätä sivustoa rakennellessani ajattelin, että sen nimi kuulostaa laulun nimeltä. Toiveikkaana jäin odottelemaan, josko korvan taakse istutettu siemen vähitellen versoisi jotain kasvukelpoista, mutta kauan sain odotella.

Kertosäkeistö alkoi pyrkiä päivänvaloon jo alkuvuodesta 2018, kevään ensimmäisten voimannäyttöjen aikaan metsälenkillä koiran kanssa. Mutta siihen kaikki sitten taas tyssäsi – toimivaan, orpoon kertosäkeistöön.

Kunnes koitti kesä 2019, ja joku epäonninen oli kadottanut koiransa.
Metsäteiden valopylväät olivat täynnä ilmoituksia ja koiraparkaa etsi puoli kylää. Loppukesästä kuulin, että karkulainen oli löydetty ja palautettu onnellisesti kotiinsa.

Silloin alkoi tapahtua.
Ilmoitus. Lemmikki. Uusi koti.
Kauan sitten unohtunut ajatuksenalku sai tarvitsemansa ainekset alkaakseen itää.

*************************
Laulun tein, pienen laulun maailmaan.
Kotiin vein, se viihtynyt ei ollenkaan.
Hämärissä nurkissa sen siivet surkastui
ja ääriviivat haalentui,
kun pöly laskeutui.

Laulu etsii kotia.
Oisko sulla tarjota
ymmärrystä, hoivaa
sydämestä soivaa?
Laulu etsii kotia.
Oisko sulla tarjota
ravintoa, rasvaa,
tilaa sille kasvaa?

Vapauteen tahtoi pieni lauluni
kasvaakseen, mut’ yksin ei selviäisi.
Rakkautta ois päästää laulu maailmaan lähtemään,
muttei sentään yksinään,
voi pieni lauluni.

Laulu etsii kotia…

Siksi siis tän ilmoituksen kirjoitin,
rakkaan laulun kodittomaks’ ilmoitin.
Vaikka raskain kynänvedoin tekstin muotoilin,
samaan aikaan iloitsin
mä laulun puolesta.

Laulu etsii kotia…

Laulu etsii kotia.
Laulu etsii kotia.
Laulu etsii kotia.
Kotia.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Kuuntelen (2018)

Viime kesänä olin tuore äiti ja ihmettelin uuden ajan alkua.

Oli poikkeuksellisen kuuma kesä. Helle pakotti minut ja pienokaisen piileskelemään varjossa mökin hämärissä ja kotiseinien sisäpuolella. Se ei haitannut. Me kelluimme muutenkin omassa ulottuvuudessamme, eristäytyminen tuntui hyvältä ja turvalliselta. Kaikki oli kuin unta, ja hämärät nurkat vain korostivat utumaista tunnelmaa.

Olin hereillä silloin kun muu maailma nukkui, ja vaikka kesä oli sälekaihdinten takana näkymättömissä, kuuntelin sitä tarkemmin kuin koskaan. Kuulin kesäyön elämän äänet muiden kuorsauksen ja tuhinan rytmittämänä, linnunpoikasten vaateet, niiden vanhempien kiireen ja huolenpidon, aamuyön ensimmäiset heräämisen laulut, loppukesän syvenevät huokaukset.

Kuulin paljon sellaista, johon en ollut koskaan ennen kiinnittänyt huomiota, sillä koskaan ennen ei oma elämäni ollut ollut niin totaalisen positiivisesti pysähdyksissä. Nuo kuulemisen hetket olivat myös hyvin hauraita. Pienikin kuvaan kuulumaton ääni rikkoi illuusion ja peitti jotakin alleen.

Ja tuon kaiken yritin pukea lauluksi, jotta muistaisin sen vielä myöhemminkin. Yritin tehdä laulustakin mahdollisimman hauraan niin, että sen kuuntelemisesta syntyisi edes hieman samankaltainen rikkoutumisen pelko, jota koin maailman kauniinhaurasta laulua kuunnellessani.

*************************
Kuuntelen mä veden pintaa,
kuuntelen kun tulet luo.
Kuuntelen mä kesäiltaa,
tanssia korennon, elämän luo.

Kuuntelen kun kivenheiton päässä
käki kukkuu kesään päin,
kuuntelen kun reunaa peiton raotat,
kosketat, oot vierelläin.

Aurinko nousee, on kesäaamu
ja valo täyttää maailman tän.
Ja peiton alla on perhe tuore,
ja muisto tarttuu hetkeen tähän.

Kuuntelen kun liekki sammuu,
hiipuva syksy saattaa pimeyteen.
Kuuntelen kun valo siirtyy
tähtikuvioiksi avaruuteen.

Kuuntelen kun sydänyössä
siivet lepakoiden havahtaa.
Kuuntelen kun aamuyössä
lahdelman laulua yö kavahtaa.

Aurinko nousee, on kesäaamu
ja valo täyttää maailman tän.
Ja peiton alla on perhe tuore,
ja muisto tarttuu hetkeen tähän.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Papan puutarha (2017)

Sukujen historiat ovat oikeita tarinoiden aarreaittoja! Kiitos isovanhempieni, oman sukuni tarinat ovat kulkeutuneet suullisena perimätietona myös minun korviini. Ja kuten asiaan kuuluu, osa niistä on vuosikymmenten saatossa värittynyt niin paljon, että luotettavuutta on syytä arvioida kieli poskella.

Jos kuulopuheisiin on uskominen, sukumme suonissa on virrannut parantajien ja verenseisauttajien veri sekä runonlaulajien kalevalainen mahti. On laulettu Lönnrotille, lähetyssaarnattu Ambomaalla, koettu talvisodan ihmepelastuminen, autettu Tolkienia haltijakielen kehittämisessä, vartuttu muusikoiksi, näyttelijöiksi, jopa presidentiksi. Niin, ja annettu jollekulle Pohjoismaiden prinsseistä rukkaset – häntä ei sukuun kelpuutettu.  Osan tarinoista voi jopa osoittaa todeksi, loput todeta hauskoiksi tarinoiksi, jotka perustunevat jonkinlaiseen totuuteen.

Yksi todeksi osoitetuista asioista on suvun runonlaulajahistoria. Isoisoisoisoisoäitini Mateli Kuivalatar lauloi muun muassa Kantelettareen tallennettuja runojaan ainakin Elias Lönnrotille ja August Ahlqvistille. Tähän runonlaulaja-identiteettiin samaistuin itsekin vahvasti jo pienenä tyttönä, ja joitakin vuosia sitten aloin tehdä lauluja sukuni tarinoihin pohjautuen, moderniin Mateli-tyyliin. Näissä lauluissa yhdistelen tarinankerrontaan elementtejä kansanlauluista ja räp-musiikista. Tarinan lähtökohdat perustuvat kuultuun totuuteen, mutta olen tietoisesti sekoittanut niihin myös fiktiota. Yksi näistä lauluista, Isoäidin päiväkirja (2014), on julkaistu blogissa jo aiemmin ja siitä on tekeillä uusi versio, uudelleen rakennettujen taustojen kera. Mutta nyt on toisen tarinan vuoro.

Papan puutarha (2017) laulun esikuvana on toiminut isoisäni isä. Hän oli ammatiltaan puutarhuri, kunnes sodat pakottivat taisteluihin. Vaikka jälkipolville jääneet kunniamitalit kertovat menestyksestä rintamalla, isoisän isälle sodan muistot olivat raskas taakka kannettavaksi ja osoitus ihmisten järjettömyydestä.

Sisällissodan muistovuoden lähestyessä halusin kirjoittaa aiheesta laulun ja jotenkin tämä sotimista vastustava sukumme puutarhuri tuntui sopivalta hahmolta tarinaan. Laulussa pappa on kuitenkin saanut jäädä puutarhaansa, ja vaikka sisällissodan kaiut ulottuvat sinnekin, saa hän tällä kertaa tehdä ratkaisut sydäntään kuunnellen – ei pakon sanelemana. Melodian seasta voi tunnistaa vanhan kansanlaulun Sinisiä, punasia ruusunkukkia.

*************************
Mun pappani oli puutarhuri
ja papalla kukkiva piha.
Mutta vaikka pihalla kukkivat
pelargoniat, niin samalla viha
jakoi kahtia kansaa Suomen,
näytti synkeänharmaalta huomen.
Vaikka papalla auringonkukkia rivi,
oli sydämen alla kivi.

Puhkes’ puutarha hehkuun hempeimpään
ja niin oli ruusujen vuoro,
mutta ruusutpa taisteli keskenään,
valkoisten ja punaisten kuoro.
Halveksien ne katsoivat toisiaan kuin
apajilleen tullutta loista.
Pappa ikävöi kukkiaan joille
kelpas’ kaikki toisin kuin noille.

Väki puolin ja toisin ruusuja osti,
kun kukoisti pappani piha.
Väärän valinnan värissä toisilleen kosti
ja syveni kansan viha.
Päätti pappa et’ luopuisi toisista jotta
värisodasta ei tulis’ totta.
”Mutta kumman puolen otan,
kummat pihaltani karkotan?”

Mun pappani oli puutarhuri,
mut’ päätti et’ jokainen kukka
saa lähteä ruusupuskista ennen
kuin kansamme perii hukka.
”Sillä nyt eripuraa ne kylvävät vain,
ruusut joista onnea ennen sain.”
Ja niin katos’ ruusujen rivi
ja sydämen alta kivi.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

 

 

OMA NOSTO: Kaksi puuta (2016)

Aika virtaa huomaamatta eteenpäin.
Isoisäni kuolemasta on kulunut kohta neljä vuotta. Vain alle vuosi hänen poismenonsa jälkeen myös isoäitini kuoli yllättäen, syntymäpäiväjuhliensa päätteeksi, juhlatiskien ääreen. Äitini pyysi minua kirjoittamaan muistoilmoitukseen isoäitiäni kuvaavan runon, ja totta kai lupasin. Mutta isoäidistä oli mahdoton kirjoittaa kirjoittamatta samalla myös isoisästä.

Isovanhempani tekivät aina kaiken yhdessä, eivätkä juuri koskaan olleet erossa toisistaan, ainakaan minun elinaikanani. He olivat kuin kaksi yhteenkasvanutta puuta, jotka seisoivat vuodenkierrosta toiseen vierekkäin. Kaksi puuta syntyi tästä ajatuksesta, yhdessä illassa. Seuraavana päivänä valmis runo pakotti istumaan vielä pianon ääreen ja kas – se tahtoikin kasvaa lauluksi.

Laulun koko syntytarinan voit lukea täältä.

*************************
Kaksi puuta seisoi vieretyksin.
Kun toinen kuihtui, niin toinen jäi yksin.
Tuli kevät ja lähtö jäiden,
aika jälleennäkemisen puiden näiden.
Kera tuoreiden lehtien
ne taas seisovat vieretyksin.
Eikä kummankaan tarvitse enää
koskaan olla yksin.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Majakka (2018)

Joskus uuden tekeleen äärellä tulee vahva tunne, että nyt osui ja onnistui. Luova puuska on tuottanut jotain kutkuttavaa ja kiinnostavaa. Aina näin ei suinkaan ole. Välillä jo heti laulun valmistuttua tietää, että tällainen tästä nyt tuli – merkityksetön ja arkinen luritelma, joka hautautuu nopeasti laatikon pohjalle, eikä jätä itsestään minuun minkäänlaista jälkeä. Mutta nämäkin väliluritelmat ovat osa prosessia, niitä näkymättömäksi jääviä vuoren seinämiä joita ilman ei olisi huippujakaan.

Majakka (2018) on yksi henkilökohtaisista huipuistani: laulu, jonka jokainen sävel kaikuu merkityksenä ihon alla.

Minulla on tapana antaa lauluja aina silloin tällöin lahjaksi. Kun teen lahjalaulua, lähden etsimään laulun alkuitua henkilöstä jolle sen teen, sillä haluan, että laulu on saajansa näköinen (tai kuuloinen). Majakka syntyi syntymäpäivälahjaksi ulkosaariston kasvatille, jolle meri on yhtä itsestäänselvä osa elämää kuin uni jollekulle toiselle.

Jo laulua tehdessä kuitenkin huomasin, että siitä tuli minullekin äärettömän rakas ja tärkeä. Tuoreena äitinä samaistuin vahvasti hurmaavan arvaamattoman meriveljensä syleilyssä seisovaan majakkaan. Haluaisin ajatella pystyväni samaan kuin laulun majakka: olla se pettämätön luotsi, joka osoittaa karien paikat ja suojaa silloin, kun myrsky puhkeaa.

Majakan masteroitu versio löytyy Spotifysta ja muista musiikin suoratoistopalveluista. Löydät ne helposti täältä.

*************************
On jonkun seistävä täällä,
työ tärkeä, yksinäinen.
Meri ystävä on poutasäällä,
mutta naapuri kylmäpäinen.
Näet keskellä merta sä saaren
kuin tyhjästä se kohoaa.
Kuvanveistäjä rantojen kaaren
meri on, työnänsä silottaa.

Tämä ikuinen pesti on täällä,
työsarka – se on loputon.
Edes huomaa et, mua tarvitset
ennen kuin apua hetkessä kaipailet.
Meri ottaa ja antaa, hän veljeni on,
isoveljeni hurmaava, arvaamaton.
Minä puolestaan ryhdin sain sotilaan,
ryhdyin valolla veneitä suojelemaan.

Tämä saari on kuin valtaistuin,
josta valtakuntani vaarat näen.
Valokruunu mun päässäni loistaa
ja se pyörii kun käännän pään.
Minuun luottaa voit armoilla veden,
luottoluotsiisi sylissä yön.
Tunnen rannat mä lähisen veden,
meriveljeni karisen vyön.

Tämä ikuinen pesti on täällä…

On jonkun seistävä täällä,
työ tärkeä, yksinäinen.
Pidän kruununi pyörivän päällä,
meren matkaaja sua suojellen.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Minä aina unohdan sinussa (2016)

Välillä teen arkilauluja.
Sellaisia pikkuruisia laulahduksia, joissa käsittelen yksittäistä arkista havaintoa.
Arkilaulut voivat syntyä vaikkapa pyykkiä pestessä, kun tahra ei olekaan lähtenyt.
Tai sen jälkeen kun palaa lenkiltä ja huomaa astuneensa koirankakkaan. Niitä ei oikeastaan ole edes tarkoitettu muiden kuultaviksi, mutta joskus arkilaulut yllättävät ja kehittyvät valmiiksi lauluiksi.

Minä aina unohdan sinussa (2016) syntyi kevätväsymyksen keskellä, kun orastava toukokuu ei koivuallergian turvottamin silmin näyttänytkään niin upealta kuin radiossa soivat  kestohitit lupasivat. Havainto tarjosi oivan tilaisuuden naurahtaa meidän ihmisten tavalle nähdä kauneutta aina meneillään olevan hetken ulkopuolella. Ovathan joulutkin aina talvisen tunnelmallisia niin kuin postikorttikuvissa – kunnes harmaa ja sateinen jouluaatto koittaa. Ja kesä on ihmisen parasta aikaa – paitsi jos on liian kuuma tai kylmä, sataa tai paistaa, on hyttysiä, punkkeja, ampiaisia tai muita tunnelmanpilaajia. Ja toisaalta, myös pimeissä vuodenajoissa on puolensa, vaikka niitä aina parjataan!

Minä aina unohdan sinussa kuulostaa vähän allergialääke- tai hyttyskarkotemainokselta. Se kuitenkin asettui niin hauskalla tavalla poikkiteloin kevään ja kesän ihannoinnin kanssa, että täytyihän sille antaa mahdollisuus kehittyä valmiiksi lauluksi.

*************************
Minä aina unohdan sinussa kevät
siitepölyn silmissä ja synkän maan.
Minä aina unohdan sinussa kevät
allergian jonka koivuista saan.

Ja vaikka aina syksyn tullen suren,
sen tullen muistan, että nyt on lupa levätä.
Käperryn sohvan nurkkaan ja luen,
on aika ihmisen silloin voimia kerätä.
Ja vaikka aina syksyn tullen suren,
sen tullen olen onnellinen.

Minä aina unohdan sinussa kesä
liian kuumat helteet ja ihon palaneen.
Minä aina unohdan sinussa kesä
yössä piinaavan ininän hyttysen.

Ja vaikka aina talven tullen suren,
sen tullen muistan, että nyt on lupa levätä.
Käperryn sohvan nurkkaan ja luen,
on aika ihmisen silloin voimia kerätä.
Ja vaikka aina talven tullen suren,
sen tullen olen onnellinen.

Sen tullen olen onnellinen.
Sen tullen olen onnellinen.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Muistatkos (2011)

Muistatkos (2011) syntyi alun perin monologiksi Tapio Toivasen ohjaamaan näytelmään ”Taidan olla…”. Teksti oli kuvaus siitä, mitä rakastumisen hetkellä tapahtuu, ja minulle hyvin henkilökohtainen, sillä lainasin siihen palan omaa elämääni. Rakastumisen kuvaamisessa kiinnostavinta oli sen suhde aikaan: Asian oivaltaminen saattaa tapahtua silmänräpäyksessä, mutta koska tuohon hetkeen tiivistyy valtavasti merkityksiä, se saattaa laajeta hyvinkin pitkän tuntuiseksi. Jäähän hetkestä muistiin jokainen haju, ääni, katseen suunta ja ympäristön yksityiskohta. Tai ainakin minulle on jäänyt.

Näytelmän esitysten päätyttyä teksti jäi mieleen kieppumaan ja kuiskutteli keskeneräisyyttään. Vähitellen se alkoi tiivistyä, kiteytyä ja otti lopulta laulun muodon. Pari vuotta valmis laulu lepäsi pianoni päällä piilossa, kunnes lopulta esitin sen miehelleni häidemme kynnyksellä. Hänkin muisti raiteidenkorjaajat, kieppuvat katuvalot ja havahduttavan aamuauringon kajastuksen.

*************************
Muistatkos vielä ne raiteidenkorjaajat,
muistatko vielä yön sykkeen?
Me olimme ainoat, jotka pitivät meteliä
muuten hiljaisessa yössä.

Muistatkos vielä kuinka kaupunki keinui,
katuvalot kuin tulikärpäsen lento?
Se yö oli kuin pysähdys ajan ja hetken,
johon kaksin me teimme retken.

Ja se yö oli niin uljaan maaginen,
että jotenkin hätäännyin.
Sinä huomasit sen, otit syleilyysi
ja karkotit hätäni pois.

Muistatkos vielä kun havahduimme aamuun,
muistatko vielä sen sykkeen?
Kehomme kevyet, painottomat kuin yöilma,
nousivat yhdessä taksiin.

Ja niin raiteidenkorjaajien kolistellessa
kahdesta olikin tullut yksi.
Sinusta ja minusta oli tullut me,
kas me sovimme toisillemme.

Muistatkos?

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

OMA NOSTO: Jos minä olisin vesi (2016)

Jos minun pitäisi nimetä omista lauluistani yksi, joka kuvastaisi minua kirjoittajana ja lauluntekijänä mahdollisimman hyvin, olisi vastaukseni varmaankin Jos minä olisin vesi (2016). Tunnistan tyylini ja esikuvieni kaiut erityisesti sen tekstistä. Kiitokset Eino Leinolle, Aulikki Oksaselle ja P. J. Mustapäälle, jotka aikanaan auttoivat löytämään runojen maailman.

Jos minä olisin vesi on myös ensimmäinen kuorosovitukseksi kirjoittamani laulu. Sen olen jopa nuotintanut siltä varalta, että joskus löytäisin kuoron sitä esittämään.

En koskaan etukäteen pyri lokeroimaan lauluja mihinkään genreen, ellei niitä ole johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen tilattu. Laulu syntyy ja kertoo lopulta itse muotonsa. Tämä laulu assosioitui jostain syystä vahvasti Tapiolan kuorossa viettämiini vuosiin (1997-2004), ja siksi päätinkin kokeilla, osaisinko säveltää kuorolle. Kuoroa minulla ei tietenkään ollut äänittäessäni käytössä, mutta ”köyhällä kuorolla” rakennettu lopputulos vastaa paljolti sitä, millaisena laulun mielessäni kuulen.

Laulun perusteelliseen syntytarinaan pääset tutustumaan täällä.

*************************
Jos minä olisin vesi,
minä uisin valuna virtaa,
ja jos minä olisin vesi,
kuvajaises’ piirtäisin pintaan.

Jos minä taivas oisin,
jolle kuvaja sinensä antaa.
Oi, jos minä taivas oisin,
voisin tähdet päälläsi kantaa.

Jos minä olisin tuli,
oisin kipuna, tähdet ja kajo,
ja jos minä olisin tuli,
oisin sinulle lämpö ja valo.

Kun minä maaksi muutun,
muistan taivaan, veden ja tähden.
Silloin kun minä maaksi muutun,
kuiskaan korvaasi: ”Lähelles’ lähden”. 

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!

Hiljainen hiihtäjä (2017)

Elettiin tammi-helmikuun vaihdetta. Lunta oli sen verran, että etelä-Suomessakin pääsi hiihtämään, ja niinpä minäkin olin suunnannut ladulle  –  syystä tai toisesta pahoilla mielin. Mitä pidempään hiihdin, sitä kirkkaammaksi ja keveämmäksi mieli kuitenkin muuttui. Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Usein urheillessa ”hiki huuhtelee mielen mustaa” ja ”lihasvoimaksi kipua muuntaa”.

Pian huomasin sisäisen Mielensäpahoittajani kadonneen taivaan tuuliin. Murisemisen ja nurisemisen sijaan olin alkanut sävyttää sauvomistani sanaleikein. Keksin synonyymeja lumelle, pakkaselle ja salamoinnille ja rakentelin yksittäisiä lyriikansäkeitä minulle tapahtuneesta muodonmuutoksesta. Vei kuitenkin vielä koko helmikuun saada Hiljainen hiihtäjä (2017) valmiin värssyn muotoon.

Jokunen viikko laulun valmistumisen jälkeen kuulin radiosta Antti Tuiskun kappaleen Mä hiihdän (2017), joka yllätyksekseni perustui samaan ideaan ja allegoriaan. Toteutus vain oli täysin toisenlainen. Ei sillä, että idea olisi ollut uusi ja ihmeellinen: Onhan muun muassa Eino Leino hyödyntänyt runoissaan hiihtämistä elämän ylä- ja alamäkien kuvaamisen keinona.

*************************
Latu kulkee lumista pintaa
kauas tunturin tuolle puolen.
Kuuran kätkemää kristallisiltaa
lykkii voimalla ukonnuolen
tuo hiihtäjä hikinen.

Hiki huuhtelee mielen mustaa,
lihasvoimaksi kipua muuntaa.
Vaitonaisena nenänalustaa
pyyhkii hiihtäjä tutkien suuntaa.
Itä pilvistä pimenee.

Suru on sisäinen hiljaisuus,
ilo kuuluu kauas.
Suru sydäntä painava salaisuus,
ilo helkkyvän hauras.
Itä pilvistä pimenee.

Suksi suruja allensa murtaa.
Sivakoidessa sumuinen mieli
selkenee ja hiihtäjää turtaa
hellii talvinen kohtalonkieli,
mielipahoja parantaa.

Suru on sisäinen hiljaisuus,
ilo kuuluu kauas.
Suru sydäntä painava salaisuus,
ilo helkkyvän hauras.
Suru on sisäinen hiljaisuus,
ilo kuuluu kauas.
Suru sydäntä painava salaisuus,
ilo helkkyvän hauras
mielipahoja parantaa.

*************************

Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!