Tämänkin laulun syntytarina alkaa siitä, että olen koiran kanssa lenkillä. Kävelen ja mieleeni alkaa tulvia kouluaikoina laulettuja nuotiolauluja. Hyräilen niitä kunnes yhtäkkiä huomaan, ettei melodia ole enää tuttu. Puolentoista tunnin kävely on synnyttänyt western-musiikin sävelmaailmaa tapailevan melodian.
Useamman viikon ajan yritän löytää melodiaan sopivia sanoja ja kietoa lyriikkaa auki. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Lopulta makaan silmät kiinni, hyräilen melodiaa ja annan mielen muuttaa sen kuviksi. Näen nuotion valaisemia kallioita, hermostuneena hirnuvia hevosia ja hattu silmillä uinuvia karjapaimenia. Kaikkia kuvajaisia yhdistävät tummasti maisemaa leikkaavat syvät varjot, joten päätän alkaa tutkia niitä lähemmin.
Varjoja on perinteisesti pidetty kuoleman, surun ja pelon, menneisyyden salaisuuksien sekä synkän mielen metaforina, vaikka itse asiassa varjo on todellisuudessa paljon muutakin. Se on uskollisesti omistajaansa seuraava, suojaisan piilon tarjoava ja ilmansuunnan osoittava kantajansa kuvajainen. Negatiivissävytteisestä symboliarvostaan huolimatta varjo siis palvelee ihmistä siinä missä saattaa toki pelottaakin. Tästä vastakkainasettelusta syntyy lopulta valmis laulu.
*************************
Varjo seuraa kulkijaa,
kunnes valo väistyy pilven taa.
Minne tahansa menenkin,
se seuraa mua vaikken
käänny takaisin.
Yöllä varjot laajenee,
nukkujan suojaansa nielaisee.
Ei saa hereillä unohtaa,
et’ varjon valtakuntaan ei
unohtua saa.
Varjo kanssani ois valmis kuolemaan.
Ääriviivoillansa piirtää kauniin maan.
Varjo vierelläni pysyy silloin kun
mä uskon, että horjun,
että kaadun.
Varjo vetää menneeseen,
sitoo ihmisyyden juurilleen.
Minne tahansa menenkin,
se seuraa mua vaikken
käänny takaisin.
Varjo kanssani ois valmis kuolemaan…
*************************
Piditkö kuulemastasi? Ota rohkeasti yhteyttä. Näitä löytyy lisää!
Laulu etsii kotia 